Ihanan pehmeän hieronnan jälkeen kääritään turpo siteisiin, jotka eittämättä tuovat mieleen muumiot, eritoten erään Tutankhamon-nimisen hemmon muinaisesta Egyptistä - tai ainakin Yö museossa -elokuvasta.
Kääryleiden tarkoitus on painaa nesteet sinne minne ne kuuluvat. Eli imunestesuonistoon. Tai siellähän ne tietysti ovatkin, mutta kun operoidulta puolelta puuttuu koko imusolmukepaketti, tiedättehän, se joka on siinä kainalon tietämillä. Se hoiteli mallikkaasti ennen imunesteiden kiertoa sen puolen raajasta. Ja nyt siis piti löytää korvaava reititys ja kierto. Eli yritetään aktivoida vastaavaa puolta oikealta.
En tiennyt sitäkään, että mm. selässä on mittava määrä pieniä imusolmukkeita, ennen kuin terapeutti valaisi minua. Elimistössä on siis nämä yleisesti tiedetyt isot solmukekohdat, kuten kaulalla, kainaloissa, nivusissa ja jossain keskivartalolla. Ne jotka turpoilevat ja kipeytyvät infektioiden yhteydessä. Mutta elimistössä on myös lukuisia pieniä imusolmukkeita ylt'ympäri koko kehoa. Ja niin hienosti rakennettu on tuokin systema, että jos jostain kohdasta joku vaurioituu tai poistetaan, muut ottavat homman hoitaakseen. Siinä tarvitaan tosin mielellään lymfaterapiaa ja painesidoksia ja myöhemmässä vaiheessa sitten tukihihaa ja/tai hanskaa.
Muista lääketieteen uutisista sen verran, että se gastroskopia oli tasan niin inhottava kokemus kuin arvelinkin. Eli näin se meni:
Ensin suihkutettiin kahdesti kurkkuun ja nieluun puuduttavaa ainetta joka maistui kitkerältä ja jota piti niellä. Seuraavaksi sain suuhuni muoviympyrän, joka piti kidan auki. Sitten mengele alkoi työntää letkua sisään ja komensi nielemään. Eikä yhtään tökkinyt.. Ehei.. Kun kameravaijeri oli kohillaan sitä pyöriteltiin sitten ympäriinsä ja välillä työnnettiin toista vaijeria joka napsi koepaloja sieltä sun täältä. Vatsalaukusta, ohutsuolen päästä ja ruokatorvestakin (?). Ja taas tökki. Ja vesi valui silmistä. Ja kuola suusta. Ihanaa. Saatte tekin nauttia tästä inhorealismista taas. Kuvitelkaa huolella.. Kaiken kukkuraksi vatsalaukku täytettiin ilmalla että saataisiin paras mahdollinen näkyvyys joka soppeen. Ja sehän röyhtäilytti.
No niin, asiaan. Koko tutkimus kesti vain viitisen minuuttia (ja tuntui puolelta tunnilta) ja lekuri selitti koko ajan mitä tehdään ja mitä näkyy. Kun kaikki oli ohi, nousi tietysti limaa ja ilmaa vatsasta mutta se pitikin käydä sylkemässä lavuaariin, kun ei saanutkaan niellä sylkeä tai muita eritteitä, koska jos koko rööri oli puuduksissa, oli vaara, että tapahtuu ns aspiraatio, eli vetää nestettä väärään kurkkuun. Mikä tietenkään ei ole suotavaa.
Syödäkään ei saanut puoleen tuntiin operaation jälkeen. Ja kun ennen tutkimusta piti olla syömättä edellisillasta ja tutkimus oli niinkin riemastuttavaan aikaan kuin 13:30, oli jollain hieman nälkä. Odottelin puudutuksen lakkaamista ja survoin pikaisesti pari pasteijaa ja kupin kahvia.
Tulokset? Ei mitään. Ei vatsahaavaa, uutta tai vanhaa. Ei ärsytystä. Pientä punoitusta pienellä alueella vatsalaukun seinämässä. Ruokatorvi täysin siisti. Ohutsuolessa ei mitään jälkeä.
Eli summa summarum, mitään ei löytynyt. Lekuri suositteli terveen järjen käyttöä. Jos joku ruoka-aine ei sovi, ei sitä kannata syödä. Paljon ei kannata kerralla syödä eikä mennä sen jälkeen maate, koska vatsa painaa mahalaukkua, ja mahanesteet nousevat taas ylöspäin. Mitään lausuntoa, josta olisi hyötyä esim. osteoporoosilääkityksen korvattavuuteen, ei siis ole saatavilla. Toisaalta, en sitä tarvitsekaan sillä yllättäen sain tälle uudelle osteoporoosilääkkeelle erityiskorvattavuuden. Johtunee siitä että syöpä ja osteoporoosi on sellainen kombinaatio joka käsitellään kai erityistapauksina. En valita, en.
Erityiskorvattavuus on viisi vuotta voimassa, jonka jälkeen kontrolli-DXA eli luustontiheysmittaus jossa seurataan lääkevastetta. Katsotaan nyt ensin kunhan saan lääkkeen ostettua ja aloitettua.. Saamattomuutta, prkl..
Tiistaina oli sitten normitiputus josta tulikin mieleen, että ovat onnistuneet pistämään parikin kertaa kämmenselän ulkosyrjällä olevaan suoneen juuri jonkun hermon kohdalle. Ja sehän on sattunut perksti. Ja nyt huomasin, että koska pistoskohtaan muodostuu suoneen pieni kovettuma, nystyrä, se luonnollisesti tässä tapauksessa sijaitsee juuri sen hermon kohdalla. Ja kun siitä nystyrästä painaa, arvatkaapa mitä tapahtuu? Aivan. Se sattuu. Ja heijastuu siitä sitten koko kämmensyrjää aina IV ja V sormeen asti. Ei kiva. Tää ei tyksi.
No, vahinko on tapahtunut, sille ei mitään voi. On vaan muistettava olla hypistelemättä sitä nystyrää. Aivan kuin pitäisi olla ronkkimatta kielellä reikää hampaassa tai jättää rauhaan haava joka on sormessa. *huoh*
Taidanpa tästä heittäytyä lepäämään. Luvan perästä.
Ai niin, tällainenkin oli olemassa. Blogi. *blush*
Autuaasti ensin unohtui kaiken kiireen keskellä, sitten alkoi pistelemään tyyliin pitäisi ja pitäisi. Ja tässä sitä ollaan. Keskellä yötä. Uni ei tule, närästää - koneelle!
Jahas. Mitäs tässä parin viikon aikana on tapahtunut?
Matalalentoa tukka (tai se mikä nyt on kasvanut lähteneen karvaston tilalle) putkella olen taas yhä vielä singahdellut työterveysfysioterapeutin, normihoitojen, Meikun fyssan fysioterapeutin sekä syöpiksen lymfaterapeutin luona. Varsinainen lymfahoito ja tukihiha sekä gastroskopia odottavat vuoroaan.
Juu. Ensinnäkin fysioterapeutti (se työperäinen) totesi että yliliikkuvat polvinivelet ja antoi pari mukavaa liikettä joilla voisi reisilihaksia rääkätä, ettei kaikki huolestuttavasti noussut paino olisi polvinivelten päällä. Kuvissa ei onneksi näkynyt vielä mitään destruktiota, mutta..
Jääpi nähtäväksi montako kertaa muistanehdinviitsinjaksan tehdä liikkeitä ennen joulukuun kontrollikäyntiä.
Tiedetään, tiedetään.. Omasta terveydestä on tässä kysymys ja kun on kevyt kuin kassakaappi ja notkea kuin rautakanki on se eritoten talvisaikaan mielenkiintoinen kombinaatio. Saatan kuvitella millaisia koreografioita meikämamma esittää taas julkisesti kun on liukastua mutta saa pidettyä kuitenkin tasapainonsa - tai sitten ei. Parhaassa tapauksessa revähtää vain pohje tai selkä. Huonommassa variaatiossa saattaapi sitten luita murtua. Toivotaan että ei kumpikaan vaihtoehdoista toteudu. Jatkamma siis köpöttelyä vanhan miehen saunareissuvauhtia ennen kuin käy köppääsesti.
Jaa niin, mihinkäs minä jäinkään.. Niin, se Meikun fyssan fysioterapeutti sitten totesi saman asian kuin itsekin olin huomannut, eli leikatun puolen etutassu on turvoksissa. Ei paljon, ei sormista, mutta riittävästi että kehotti hakemaan apua/konsultaatiota syöpiksen puolelta, kun siellä osaavat erikoisen hyvin nämä tapaukset. Sinne siis.
No, syöpiksen lymfaterapeutti otti vastaan ja tunnin turisimme. Hän mittasi yläraajojen puolierot, kertoi miten turvotus etenee, millä sitä voi itse hoitaa ja mitä lymfaterapeutti tekee asialle. Sanoi, että on syytä puuttua asiaan jo nyt, näinkin vaatimattomassa tapauksessa. Turvotus kun ensinnäkään ei ole sen sorttista, että sitä hoidettaisiin diureeteilla tai muilla, millä ns yleisturvotusta voitaisiin vähentää. Tämä turvotus, joka siis johtuu siitä, että leikkauksessa vietiin imusolmukkeita, on pysyvä olotila, ja sen kanssa on vain opittava elämään.
Itsehoitopuolella kannattaa varjella kättä pistoksilta tai miltään millä iho rikkoontuisi. Rasvausta suositti iltaisin ja kuulemma tiskausta ja mullan kanssa möyrimistä tulisi välttää. No minähän nyt olenkin varsinainen viherpeukalo juu. Sen suhteen ei huolta. Mitä taas tulee tiskaukseen, kotona siippa totesi lakonisesti: käytä hanskoja. Ha! No totuuden nimessä on mainittava, että hän meillä tiskaa muutenkin enemmän. Mitään raskaita taakkoja ei myöskään kannata kanniskella, koska ne provosoivat turvotusta. Liikkeessä käsi tulisi sopivasti pitää, että nesteet kiertäisivät, ja mielellään tilaisuuden tullen kohoasennossa = hartialinjan yläpuolella.
Lymfaterapeutti sitten osaltaan laittaa sidokset ja suotavaa olisi että 3-5 kertaa viikossa pääsisi alkuvaiheessa lymfaan, valitettavasti en pääse kuin kahdesti ainakaan ensimmäisellä viikolla. Nimittäin hyviä lymfaterapeutteja on harvassa kuin kanalla hampaita ja tämä ainoa joka sattuu sijaitsemaan edes järkevän (väli)matkan päässä on siis pakko hyväksyä, ja heillä on taas niin täyttä, että mitenkään ei saada sopimaan kuin kaksi kertaa nyt aloitusviikolle. Tähän on tyytyminen.
Sidoksia tulee sitten käyttää koko päivän, ottaa yöksi pois ja aamulla lymfaterapeutti sitten laittaisi uudet. No, jos minulla on maanantaina ensimmäinen lymfa ja lauantaina toinen, ei siinä kovin kummoista vastetta voi odottaa, mutta onhan tuo nyt tietysti parempi kuin ei mitään.
Okei. Tarkoitus on siis saada turvotus laskemaan ennen tukihihan hankkimista. Tukihiha sitten tulisi viimeistelemään hoidon. Tai siis siitähän tulisi sitten päivittäinen ja lopunikäinen käytettävä. Onneksi sillä kokemuksella jonka olen saanut apuvälinepuolelta maksusitoumusten kirjoittelusta ja tallentamisesta täydennettynä lymfaterapeutin (sen syöpiksen, muistattehan..) tiedoilla kuvio on selvä: vuodessa saa kaksi tukihihaa, yleensä yhden kerrallaan, huolimatta siitä, että jos ne myönnettäisiin kerralla molemmat, niiden käyttöikä pitenisi, kun ei tarvitsisi käyttää samaa hihaa koko ajan. Täytyyhän se herraparatkoon pestäkin joskus..
No niin. Jatketaan taas.
Juu niin tämä syöpiksen lymfaterapeutti antoi vielä ohjeita muutamista harjoituksista, joilla voi omatoimisesti kepin kanssa tai ilman venyttää lihaksia ja sitä kautta parantaa liikkuvuutta, joka taas parantaa sitä nestekiertoa.
Ensi viikon maanantaina olisi sitten gastroskopia tämän jatkuvan närästyksen ja refluksioireiden yms vuoksi. Nähdään sitten vihdoinkin missä kunnossa ruokatorvi ja vatsalaukku ovat tämän n. kolmekymmentä vuotta kestäneen huolellisen marinoinnin seurauksena. Tai siis enhän minä alkoholia mutta eiköhän kahvilla, tupakilla (josta suurin pyörtein olen onnistunut vieroittautumaan..) ja hiilihappojuomilla ynnä mausteisilla ruoilla ole varmasti oma osuutensa. Henkisen puolen aikaansaamista vaikutuksista puhumattakaan. Kas kun minä satun olemaan ihminen joka elää päänsä sisällä ja vatsallaan. Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä juuri sitä miltä se kuulostaakin. Eli jokainen asia käsitellään vatsan kautta. Oli yllätys hyvän- tai pahanlaatuinen, vatsa reagoi. Jos jännitän, odotan, stressaan, hermostun - vatsa kyllä muistuttaa olemassa olostaan. En tiedä onko minulla vatsahaavaa tai pohjukaissuolen haavaumaa, en ole koskaan tätä ennen tutkinut, mutta luultavimmatusti. Olisin hämmästynyt jos siellä ei mitään jälkiä näkyisi.
Gastroskopiaan menen myös siksi, että kun vihdoin saan dokumentoiduksi missä kunnossa pakki on, voin laittaa siitä kopion menemään Kelaan jotta saan vaihdettua osteoporoosilääkityksen siihen uuteen valmisteeseen, joka ei aiheuta närästystä, toisin kuin tämä entinen, jonka käytöstä olen pidättäytynyt uskollisesti. Uutta en ole vielä tohtinut ostaa, koska se on suht kallista, mutta sitä ei korvata kuin erityistapauksissa. Toivon olevani yksi näistä erityistapauksista.
Tiedättekö muuten mitä oireita refluksitaudissa on? Voin kertoa teille. Makuulle mennessä nousee välillä hapot suuhun. No, se nyt on looginen ja ymmärrettävä. Närästys ja polttelu. Tuttua varmaan monille. Ruoan tai jopa juoman takertuminen ruokatorveen koska se kramppaa. Kyllä. Se on yksi refluksitaudin oireista. Samoin se, että saattaa tulla hikka aivan yhtäkkiä, ja siitä on hankala päästä eroon. Ilmenee usein samaan aikaan, joko edeltävästi tai em. ruokatorven kramppauksen jälkeen. Voin kertoa, että ei mitenkään miellyttävää.
Onhan tähänkin lääkitys, Somac tai Nexium esim. ja lukemattomia muita reseptivalmisteita (käsikauppalääkkeillä nyt voi heittää sanonko mitä) joilla on sitten eri vaikutusmekanismi ja yksi sopii yhdelle, toinen toiselle.
Jottei homma olisi liian helppoa ja yksinkertaista, tämän uuden osteoporoosilääkityksen ohjeissa mainitaan että sitä ei saa nauttia esim. kalkkisubstituution kanssa, eikä kolme tuntia sen jälkeen, koska sen vaikutus saattaa heikentyä. Jotain muitakin mielenkiintoisia asioita tuoteselosteessa mainitaan joista mengele ei puhunut sanaakaan (no yleislääkäri, työpaikkasellainen, ei kuulu toimenkuvaan..) mutta sen sijaan eräs purkamani alueen lääkäreistä katsoi koneelta kun hänen kanssaan haastelin puhelimessa yhtenä iltapäivänä. Että jos ei olisi tuotakaan puhelua tullut otettua, olisi jäävä tämänkin lääkityksen teho 70% pienemmäksi väärän käyttötavan seurauksena. Ja se on jo sen verran iso hyötysuhteen alenema että sillä tulisi olemaan jo vaikutusta.
Nyt kuulkaas kello on sen verran, että meikä painuu öhhölleen ja yrittää saada närästyksestä huolimatta unta. Olisi sitä kai jotain muutakin sanottavaa ollut, mutta jääköön toiseen kertaan.
Ai niin. Vielä yksi juttu. Käväisinpä sitten minäkin hankkimassa possupiikin. Ei minulla siis mitään kummempaa ollut puolesta eikä vastaan, meninpä nyt vaihteeksi lauman mukana, kun suosittelivat meille riskiryhmäläisille. En jaksanut miettiä olisiko järkevää ottaa vai jättää ottamatta, kummasta koituisi kohtalokkaampia seurauksia.
Joka tapauksessa käsi on nyt kipeä kuin siihen olisi tempaistu pesäpallomailalla, mutta se menee ohitse. Toivottavasti possutautikin menee ohitse eikä poikkea kylässä. Ja samaa toivon teidän muidenkin kohdalle, että säästyisitte possulta.
Kaikki naisethan tiennevät mistä puhun? Tuo laite, jonka äärelle yritetään ohjeiden mukaan tunkea rintakehä niin lähelle kuin mahdollista, leuka pystyyn, selkä korkkiruuville - ja rentona. RENTONA?!?! Miten hemmetissä olet rentona asennossa jossa näytät Picasson taululta?
Niin. Kyse siis on tietenkin mammografiasta. Siinä ollessaan on kyllä valmis tunnustamaan kaikki tehdyt ja tekemättömät pahuudet ja vinoutumat, kunhan pääsisi siitä pois.
Okei. Onhan mammografiassa käynti tietysti parempi vaihtoehto kuin se, että mahdollisen syöpä jäisi huomaamatta ennen kuin ollaan jo siinä vaiheessa, että sen havaitsee jo aistinvaraisella tutkimuksellakin ja poisto vie sitten mennessään koko rinnan. Ja hoito hiukset. Ja hermot. Sekä että.
Kysyin taas toiveikkaasti eikö se toinen tutkimustapa, magneettikuvaus, olisi inhimillisempi. Sain vakivastauksen: olisi varmasti, mutta kun siinä ei näy kaikki mitä mammografiassa näkyy. Välillä tuntuu, että kyse on vain siitä että omaa työtä ei haluta mollata tai kyseenalaistaa.
Nii tai naa, kivuttomia tutkimuksia odotellessa.. Onneksi otin särkylääkkeet jo aamulla valmiiksi.
Edelleen muuten kommentoidakseni tätä mielenkiintoista tulkintaa, että esim. syöpään liittyvät hoidot, tutkimukset ja kontrollit eivät ole sairauspoissaoloihin verrattavia, eli on otettava lomapäivinä tai omalla ajalla, olen sitä mieltä että luulisi syövän olevan juridisesti ja lainsäädännöllisesti eriytettävissä omaksi sairaudekseen jos diagnoosi on ja hoidot elintärkeitä. Ei kukaan niissä huvikseen juokse ja, mikä tärkeintä: syöpikseltä ei kirjoiteta sairauslomia tai tutkimuksia muihin kuin syöpään liittyviin oireisiin. Eli turha sitäkään pelätä, että samalla kun piipahtaa hoidoissa, mankuisi jonkun muun sairauden poikimaa sairauslomaa..
Kyse on vain ilmeisesti yleisestä lapsi pesuveden mukana ilmiöstä. Kun niputetaan kaikki samaan kastiin, voidaan hurskaasti todeta, että mikä ei ole akuutin sairauden aiheuttamaa poissaoloa, hoidettakoon se omalla ajalla.
En taas ole näemmä pariin kuukauteen kajonnut tähän terveyspuoleen, joten..
Olen nyt ottanut sydämen asiakseni alkaa kuluttaa aikaani eri hoitopaikoissa, osassa vapaaehtoisesti ja osassa vähemmän vapaaehtoisesti.
Herceptin-tiputukset siis jatkuvat ennalta sovitun aikataulun mukaisesti joka kolmas viikko. Labrat, TT-kuvaus ja lekurin vastaanotto myös aikataulutettuna.
TT-kuvauksessa kävin siis viime viikolla ja tulokset olivat samaa kuin ennen: no news is good news. Pari viimeistä kertaa minulla on ollut sama lääkäri, hänen kanssaan kommunikaatio pelaa ja asiat puhutaan suoraan. No hätä, siis. Pientä epäselvyyttä tosin tuli siinä kohden, kun lääkäri halusi tietää jatkuuko Herceptin vuoden vai ylikin. Sanoin etten tiedä, eikä varmistusta löytynyt myöskään epikriisistä puolesta eikä vastaan kummallekaan vaihtoehdolle. Päädyimme siihen, että katsotaan vuosi loppuun ja sitten jatkot. Lääkärimme oli myös sitä mieltä, että normikontrolleilla pelattaisiin, eli ei mitään "loppuiän" kontrollitarvetta. Jää nähtäväksi.
Testasin myös työterveyshuollon. Ikäkausitarkastus oli ensin, sain sieltä lähetteen itse mengelelle joka puolestaan (pyynnöstäni) kirjoitti suosituksen tukipohjallisille, perusteena neuropatia. Entiset tukipohjalliset olivatkin jo aika kulahtaneet. Lähetteen sain polvien rtg-kuvaukseen sekä gastroskopiaan ikuisen närästyksen ja refluksivaivan lopulliseksi selvittämiseksi. Lisäksi sain lähetteen työfysioterapeutille, joka muuten sivumennen sanoen kävi työpaikalla ergonomiaa tarkistamassa ja sanoi minun tarvitsevan uuden työtuolin. En pannut hanttiin. Työfysioterapeutin kanssa olisi tarkoitus katsoa vähän ohjeita joilla tämä vanha, raihnas ja kovia kokenut kehoparkani saataisiin pysymään työkunnossa vielä hamaan eläkeikään. Vielä sain mengeleltä B-lausunnon uudelle osteoporoosilääkkeelle, joka on parempi kuin entiset, vähemmän sivuvaikutteinen - ja Kela korvaa vain aniharvoin, perustellusti. Kokeillaan.
Lepperiä kävin sitten pomon luvan saatuani katsastamassa Martelassa, ja löytyi mieleinen malli. Sen oli tarkoitus tulla tällä viikolla koeistuttavaksi, mutta ainakaan tätä kirjoittaessa ei ollut vielä tullut. Tosin tämän päivän olin poissa töistä, onnistuin saamaan ystävättären lapselta ilmeisesti vatsataudin tyngän. Tai sitten muualta.
Tukipohjalliset sain hankittua alan liikkeestä ja ne ovat olleet jo parisen viikkoa käytössä. Seuraus: oik. filé lapaluun ja selkärangan välissä jämähti juntturaan. Tämä tosin johtui parista muustakin asiasta, eli monen tekijän summa.
Syöpiksellä olen myös alkanut käydä fysioterapiassa, koska leikatun puolen käsi ja kylki vaativat nuoppaamista. Ovat alkaneet kiristää. Viime kerralla terapeutti ystävällisesti nuoppasi myös em. fileen ja se auttoi huomattavasti.
Tälle terapeutille valitin muuten leikatun puolen kosketus- ja paineluarkuutta. Hän suositteli että kysyisin osastolta neuvoa. En ehtinyt tehdä tätä, kun soittivat Kipuklinikalta, jonka tutkimukseen olin osallistunut. Siihen olin laittanut että kipua kyljessä asteikolla 5-7 lukemat. Sanoivat, että heitä nyt kiinnosti tämä kipu, voisinko tulla vastaanotolle ja hoitajan haastatteluun. No totta mooses.
Kävin siellä, ja lopputulos oli yllätys. Minulla on molemmilla puolilla sama arkuus kylkiluissa, mutta kun oikeaa puolta ei ole nuopattu, en myöskään sitä kipu ollut mieltänyt sille puolelle kuuluvaksi. Kyse ei siis ollut leikkauksen jälkeisestä kivusta, mutta proffa sanoi, että häntä nyt alkoi kiinnostaa osteoporoosin yhteys tämän kivun kanssa, joten sieltä on tulossa lähete kylkiluiden ja selkärangan rtg-kuvaukseen.
Kaiken kaikkiaan on siis tulossa, menossa ja olossa vaikka mitä hoito-, tutkimus- ja kontrollitapahtumaa, minun asiani on taas yrittää pysyä selvillä missä päin kaupunkia minun odotetaan olevan minäkin päivänä ja kellonaikana.
Ei ole meikämamma enää entisensä. Alkoi kummasti ikä painaa kun tuossa kilahti puoli vuosisataa mittariin.
Tosi asia on kuitenkin se, että kyllä tämä toipuminen vie aikansa kaikista hoidoista, eli vaikka ne ovatkin elintärkeitä, ne ovat myös niin rankkoja, että vapaa-aika menisi mieluusti petin pohjissa tai kotona nysvätessä ja aamuherätykset vasta veneerisiä ovatkin.
Miksi maailmassa pitää toimia aamuihmisten ehdoilla..?? Toisaalta jos menisi myöhemmin töihin, myös myöhemmin sieltä kotiutuisi, joten ehkä kuitenkin näistä kahdesta vaihtoehdosta taivun pitkin hampain tähän aikaiseen herätykseen. Tosin senkin suhteen olen lipsunut jo entisiin tapoihini *blush*
Sain muuten käsittämättömäksi riemukseni kuulla, että ennalta sovitut hoitopäivät on sitten otettava lomapäivistä tai muuten omalla ajalla, koska etukäteen ei voi sairastua. Onhan tuossa tiettyä logiikkaa, mutta silti en kaipaisi työnantajan taholta tällaista asennoitumista, on tässä muutenkin tarpeeksi asennoitumista ja ohjelmaa..
No, ei auta itku markkinoilla, sano. Vedän kotvan vielä henkeä, on taas muutama asia joka on alkanut nyppiä sen verran, että ehkäpä avaudun niistä täällä muka-julkisesti (kuka muka lukee tätäkin blogia joka päivittyy kerran kuussa, jos silloinkaan..?)
Joka tapauksessa vetäydyn kammiooni mietiskelemään maailman pahuutta ja palaan takaisin ennen kuin huomaattekaan..
Ei kai tässä muuta kuin että sädehoidot on sitten loppu, työt alkavat 1.6. ja Herkku-tiputukset 2.6. lähtien joka kolmas viikko.
Sädehoidot kaiken kaikkiaan menivät erinomaisen hyvin, pientä nipistelyä, ihon tummumista, aurinkoihottumaa oli havaittavissa, samoin kuin ajoittaista särkyä.
Säryn kyllä peittosi toinen särky. Potkaisin, onneton, kylpyhuoneen kynnykseen vasemman jalan isovarpaan tuossa parisen vkoa sitten ja sehän äityi sitten pahaksi. Osteoporootikko kun olen, on hyvinkin mahdollista, että nilve tai pari olisi luhistunut. Toisaalta liki ammattimaisena varpaiden potkijana tiedän, että myös ns pehmytkudosvamma saattaa aiheuttaa pitkäaikaisia ja sangen kiusallisia kiputiloja.
Särky on kuitenkin nyt sitä luokkaa, että se saattaa yks kaks yllättäen käydä käsiksi ja olla hyvinkin kovaa. Kuitenkin siitä selviää tonnisella Panadolilla tai muulla särkylääkkeellä, joten ei se ihan pahana ole, varvas.
Asiasta muuten kolmanteen: olenko ainut ihminen myös siinä lajissa, joka rakastaa laskujen maksamista. Vaikka tili menisi puhtaaksi, minusta on suunnattoman antoisaa maksaa laskuja pois. Saa ikään kuin keveämmän olon pitkäksi aikaa.
Ajattelin muutaman sanan tästä the sairaudestakin tai pikemminkin sen hoidosta päivittää.
Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut, sädehoidot jatkuvat entiseen tapaan. Ainoa muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, kuten otsakekin viittaa, ihossa ja sen värissä.
Hoidossahan käytetään kahta erilaista säteilytystä, elektronisäteilyä ja fotonisäteilyä. Ensin mainittu on se, joka herkistää ihon auringonvalolle, ja jälkimmäinen sädetys on se, joka polttaa ihoa auringon tavoin.
Nyt on menossa laskujeni mukaan.. hetkinen.. 12. kerta ohi, eli ollaan n. puolivälissä. Ja etukäteen kerrottuja muutoksia on siis näkyvissä. Selkeä, tarkkarajainen tummuminen on havaittavissa. Ei edes rusketus, vaan juuri sellainen punotus, kuin auringon polttamassa ihossa. Ja vähän samankaltaisia tuntemuksiakin. Kihelmöintiä, pientä särkyä välillä, kutinaa, pistelyä.
Neuvoivat hoitamaan suolavesihauteilla; litraan vettä rkl suolaa, kiehautetaan ja jäähdytetään. Kastellaan pyyhe veteen ja joko pyyhitään hoidettavaa aluetta tai haudotaan n. kymmenisen minuuttia.
Jassoo. Velvollisuudet kutsuvat, joten katoan kanavalta ja palaan jälleen uusin narinoin.
Tuossa männäviikolla joku jo ehti soittaa Meikusta että jos tulisin tänään puolisen tuntia aiemmin lisäkuviin, kun piti jotain arvoja säätää kohilleen. Minähän tietysti lupasin, mitäs tässä, saikulla muuta kuin aikaa.
Olin kerrankin paikalla ajoissa ja kysäisin akvaariosta minne mennä vai tulisivatko hakemaan. Sanottiin että rouva istuu vaan aulaan odottamaan, nimeltä kutsutaan. Vartin päästä taklasin ossin käytävälle ja kysyin mikä mättää kun kukaan ei hae. Mentiin yhdessä akvaariolle ja sihteeri sieltä soitti sitten ja sanoi lopulta että myöhässä ovat aikataulusta. Minä varmistin että kai tietävät myös sädepuolella että aikataulu kusee. Tietävät, kuulemma. Ovat yhteydessä keskenään..
No hienoa. Minä odotin ja lopulta tulivat hakemaan. Sitten lavitsalle makaamaan ja säätöä, kuvausta ja mittausta. Ja käsi puutui. Se joka oli nostettu pään yläpuolelle.
Lopulta pääsin sieltä ja toiselle käytävälle odottamaan. Kello oli jo tässä vaiheessa melkein tunnin myöhässä alkuperäisestä. Odottelun jälkeen sädepuolen sihteeri tuli ilmoittamaan että vielä menee hetki, ja kohta päästään tositoimiin. Kysyin heiltä että kai he tiesivät että olin itsekin myöhässä, kun sihteeri niin minulle sitä vakuutteli että tieto kulkee..? Ei tiennyt. Että se siitä..
Lopulta sitten kutsuttiin sisään. Siinä koneelle pääsyä odotellessa hyödynnettiin aikaa ja varattiin loput 24 aikaa ja samalla sain sytopuolen ajatkin. Eli aikoja on nyt varailtu tuonne syyskuun lopulle asti. Kun päästiin itse asiaan, taas saman tyyppinen laite ja säädettiin ja mitattiin ja sit sädetettiin. Ja lopulta kotimatkalla lähemmäs kaksi tuntia myöhemmin kuin piti. Onneksi ei ollut sovittua ohjelmaa sen jälkeen. Mitenkähän ne potilaat/asiakkaat, joilla mahdollisesti oli koko päivä aikataulutettu tiukkaan. Heitä saattoi hiukan harmittaa.
Siinä odotellessani muuten piristin itseäni lukemalla isojen poikien lelulehteä eli Tuulilasia ja erästä akkainlehteä, jossa oli taas ihmeteltävää.
Isojen poikien lelulehdissä oli taas Tärkeätä Puhetta autoista ja niiden ominaisuuksista. Miehet ne jaksavat.. Eikös se ole Tuulilasin mainos jossa kaksi miestä keskustelee millon ompelukoneesta, millon ladattavasta rikkaimurista ja millon mistäkin. Ja sitten todetaan hah-hah-huumorilla että voihan sitä innostua ja hehkuttaa kodinkoneitakin, mutta me puhumme mieluummin autoista. *huoh*
Joku totesi kai aikoinaan jotain siihen tyyliin, että jos miehet tekisivät kotitöitä enemmän, olisivat kodinkoneidenkin käyttöominaisuudet ja tekniikka aivan eri luokkaa. Nythän niitä ei tarvitse kehittää juurikaan, kun ovat "vain" naisten käytössä.
Tässä akkainlehdessä puolestaan oli sinänsä hyvä sitaatti joltain muotigurulta, että ei kannata yrittää näyttää nuoremmalta, vaan keskittyä siihen että EI näyttäisi ainakaan vanhemmalta kuin on. Se riittää varsin mainiosti.
Muuten lehti oli kyllä hämmästyttävän pinnallinen. Ja kaiken kruunasi artikkeli venäläisestä viettelykoulusta, kuvin ja sitaatein somistettuna.
Ensimmäisessä kuvassa oppilas istui kahareisin nuken päällä. Nukessa oli dildo johon oli kytketty mittarit ja niillä mitattiin oppilaan genitaalien lihasvoimaa. Great! Asiaa heti kättelyssä. Seuraavissa kuvissa naiset ryhmäposeerauksessa "viettelevässä asennossa" eli peräpeili pitkällä ja polviinsa nojaten keimailivat ja katsoivat ripsien alta kohtalokkaasti. *hoh-hoijaa*
Itse artikkelin alussa kerrottin että venäläisen naisen täytyy osata vietellä saadakseen itselleen varakkaan elättäjän (huom: vapaasti muistellen, voi olla että tulkinta on hieman kärjistetty..) ja itse artikkelissa siteerattiin arvatenkin yhtä oppilaista joka kommentoi että kun hän pitää miehensä tyytyväisenä, mies antaa hänen tehdä mitä haluaa ja ostaa hänelle mitä hän haluaa.
Tämäkö on naisen korkein kehitysaste? Miellyttää miestä? Onko venäjällä naisen asema vielä 50-luvun tasolla? Anteeksi vaan, mutta pohjoismaisten naisten tasa-arvo on huomattavasti kehittynyt niistä ajoista. Miesten mielestä luonnollisestikin väärään suuntaan, väittäisin, mutta haloo?
On hyvä että suhteessa on vipinää, eikä kaikkea tarvitse älyllistää, mutta jos tärkeintä suhteessa on se, että naisella on vipinää alapäässä, mutta yläpää saa olla täynnä lentohiekkaa, mennään mielestäni jo metsään että rytisee. Minun on vaikea uskoa että on miehiä, joille riittää naisen ulkonäkö, jota voi näytellä kavereille ja kollegoille, ja naisen pitää olla hiljaa ja hyvät tavat kunniaan.
Jotenkin tuntuu että aina jos naisella on korvien välissä muuta kuin etäisyyttä, tietyille miestyypeille hän on uhka. Aivan sama onko hän hyvännäköinen vai ei. Ja stereotyypeissä, joita media suoltaa, älykkönainenhan on aina rekkakuskilepakon näköinen rillipiru. Älykäs ja kaunis nainenhan on mahdoton yhtälö.
Oma lukunsa tietenkin nämä botoksi- ja silikonipommit joita tv-sarjat ovat väärällään. Esim. naisetsivä tai -poliisi on aina hoikka, pitkähiuksinen, rintava, usein latinotyyppikin. Suuret silmät, houkuttelevat huulet, joita hän mutristelee pohtiessaan murhaajan motiiveja.. Kuulostaako tutulta? Alkaa välillä tökkiä, muutamaa sarjaa katsoo vähemmän vain siksi, että se on niin kliseinen.
Mutta takaisin näihin lehtiin.. Pinnallisuuden huippuja todellakin, en paremmin sano. Molemmissa heijastuu miesten esineellistys. Autot ja naiset, miehen kaksi lelua.
Mutta minähän olenkin femakko, tiukkapipo ja huumorintajuton nipottaja. Älkää siis ottako vakavasti..
Ajattelin kirjoitella vaihteeksi tännekin, ettei joku vielä luule minun kuukahtaneen.
Nyt on sädehoitoklinikan pasmatkin selvillä.
Toissaviikon perjantaina kävin suunnittelukäynnillä. Olin taas tapani mukaan muodikkaasti myöhässä mutta saimme säädetyn ajan puitteissa selvitettyä kaikki ja vähän enemmänkin. Ensin TT-simulaatio, mikä tehtiin siis viime viikon maanantaina. Siinä haettiin koordinaatit ja tatueerattiin nahkaan pisteet jonka mukaan sitten sädehoito kohdistetaan.
Ja ensimmäinen sädehoito sitten nyt tämän viikon keskiviikkona.
Itse sädehoito ei kestä kuin minuutin puolitoista, mutta aikaa riisumisineen ja pukemisineen varataan puolisen tuntia.
Näitä hoitokertoja on 25, ja kun tulossa on risaviikkoja, sairausloma venähtää sitten toukokuun puoliväliin. Edellinen saikku oli loppumassa 3.5. joten lääkäri kirjoitti suvereenisti saikkua ad 31.5. että jää vähän pelivaraa ja saa muutenkin huilitauon. Koska hoito on tarkoitus toteuttaa joka arkipäivä, saa siinä rampata ihan kiitettävästi Meikussa, joten kiitollisuudella otamma vastaan tämänkin saikun jatkeen.
Säteiden jälkeen sitten jatkuvat Herkut elikkäs Herceptinit joka kolmas viikko kuten ennen säteitäkin, ja näitä sitten noin vuoden verran. Aiemmin kuvittelin/muistelin että kesto olisi kolmisen kuukautta, mutta kuranttia infoa sain osastolta ja mitäpä siihen sanomista. Onneksi ei niitä sivuoireita tosiaan ole Herkkujen kanssa tullut. Saikun kannalta Herkuttelu tarkoittaa sitä, että otan aina käyntipäivän saikuksi ja loput töissä sitten.
Takatassut muuten ovat ihan kiitettävästi turpoilleet. Huolestuin, johtuisiko Herkusta. Sillä kun on ikävänä sivuvaikutuksena aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa. Ajattelin kuitenkin kokonaistilannetta ja tulin siihen tulokseen, että todennäköisempi syy on liikunnan puute ja se, että istun tässä koneella ergonomisesti haasteellisesti siten, läppäri on sohvapöydällä ja minä istun 60-luvulta peräisin olevalla nojatuolilla, joka ei taatusti ole niitä korkeajalkaisempia. Eli istun polvet korvissa nelisen tuntia kerrallaan, kun en älyä pitää taukoja ja silloin ei kyllä kierrä veri eikä mikään muukaan takajaloissa.
Tämä turvotus on luonteeltaan pitting-turvotusta ja harrastin tuossa hupailua painelemalla jalkateriäni emmental-juustoksi. Aika vinkeätä, joskaan ei mukavan tuntuista loppuviimein. Kun nahka on niin pinkeänä, että jos pistäisin muutaman reiän haarukalla, olisin omatekoinen suihkulähde. Jätän kuitenkin tekemättä.
Sovimme lekurin kanssa, että katsotaan mihin tämä ödeema kehittyy liikunnan lisääntymisen myötä, kun alan päivittäin siis ravaamaan siellä säteillä. Jos turvotus vähenee, kuten on jo käynyt kun olen pistäytynyt esim. kauppareissulla. asia ok. Muussa tapauksessa otamme käyttöön pienen määrän diureettia ja katsomme millainen vaste sillä on.
Tämä tästä tällä kertaa, ensi kerralla uudet kujeet..
Eivätkä ne huonotkaan uutiset loppuviimein sitten niin huonoja ole, kait?
Kävin labrassa ja otilla tänään.
Kontrollikuvat olivat ok, niissä näkymättömät kaksi metaria piileskelivät edelleen siellä danttufileen alla, eikä mitään muutakaan hälyttävää näkynyt, ei uutta eikä vanhaa.
Labrakokeet olivat valkkareita lukuunottamatta priimaa, ja valkkaritkin olivat vain vähän notkeellaan, mikä selittynee sillä, että nyt on menossa 9. hoidonjälkeinen päivä..
Mutta.
Koska olen suht nuori ja negatiivinen (hormoonisellainen, siis..) ja koska Herceptinillä on ollut odotetusti niin hyvä vaste, tohtorimme oli sitä mieltä, että jatketaan vielä Herceptin-hoitoja, eli se yksi varmuudeksi varattu aika käytettäisiin nyt 2.3. ja sitten palattaisiin säteiden jälkeen jatkamaan..
Sädehoitoon pistettiin lähete vetämään (tms.) ja alustavasti oli puhe, että sitten taas jossain vaiheessa kontrollikuvat ja sydämen uä.
Lääkäri tähdensi sitä, että kaikella tällä rumballa olisi tarkoitus nyt siis kaikin mahdollisin asein käydä käsiksi näihin kahteen metarinrääpäleeseen jotta ne saataisiin eliminoitua. Sijaintipaikkansa perusteella ne ovat aika ihanteellisesti sädetysalueella, joten säteiden tarkoitus olisi kapseloida nämä paikoilleen ja Herceptin sitten viimeisteilisi työn.
Lääkäri sanoi myös sitä, että kontrollit jatkossa tulisivat tietysti olemaan, kuten jo aiemmin olikin puhetta, kolmen - neljän kuukauden välein ja mammografia joka toinen vuosi loppuiän. Tarkoitus tietenkin olisi näillä hoidoilla jo parantua, tosin käsitteenä parantua on aika venyvä jos näitä metareita ei saa leikattua mutta ne pysyvät kuitenkin piilossa. Eli mistä minä tiedän sitten, ovatko ne toimintakyvyttömiä vaiko vain näkymättömissä mutta..?
Oli puhetta että jos minut saadaan "parannettua", mahdollisuus saada toinen syöpä olisi sama kuin kenellä tahansa. Jos todennäköisyys oli syöpää vastaan alunpitäenkin, eikä meillä todellakaan suvussa rintasyöpää ole ollut, en taas oikein tiedä pitäisikö kommentin rauhoittaa vai.
Kuitenkin ikä ja hormooninegatiivisuus vaikuttavat kuulemma siihen, että minua pidetään silmällä sitten vähän pidempään.
En nyt oikein taas tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Faktat tulivat oikein hyvin selville ja kuullun ymmärrys pelasi erinomaisesti puolin ja toisin. Lääkäri vastasi kun minä kysyin ja kyseli kaikenlaista johon minä puolestani yritin antaa tyhjentävän vastauksen. Eli informaatio oli taatusti riittävä.
Ehkä tämän sulattelemiseen vain menee jonkin aikaa..
Joka tapauksessa pistän kädet kyynärpäitä myöten ristiin siitä että Taxoista pääsin eroon. Herceptin kun ei aiheuta juurikaan sivuoireita.
Maanantaina, kuluvaa viikkoa, oli sitten se viimeinen kuudesta hoidosta.
Kaikki meni loistavasti ja erosimme sulassa sovussa henkilökunnan kanssa, he toivottelivat hyviä jatkoja ja vointeja ja minä lupasin suositella ja kehua retostaa heitä minkä kerkiän.. Tosin toivon tietenkin, ettei kukaan tarvitsisi hoitoja, you know, ja valitahan voi hoitopaikkansakin rajoitetusti, mutta tämä nyt minun mielestäni sattuu olemaan julkisen sektorin parasta hoitoa. Henkilökunta on empaattista, ystävällistä, huumorintajuista..
Palaan samaan rakennukseen vielä ensi viikolla, kuulemaan tämän päiväisen kontrollikuvauksen tulokset, ja sitten myöhemmin, ilmeisesti maaliskuun puolivälin tienoilla, sädehoitoon pari kerrosta alemmas.
Olin kyllä menettää taas hermoni ja toivorikkauteni matkalla Meikkuun ja takaisin. Menomatkalla joku jakkupaketti kailotti suureen ääneen koko bussimatkan ajan kuinka hän oli jonottanut kokonaista neljä tuntia Madonnan lippuja Lippupisteessä ja jono oli tökkinyt ja vain pari lippua tunnissa kuulemma oli saatu myytyä.. "neljä tuntia, joo, voitsä uskoa" "ja työaikana tietysti mä jonotin *tirsk*".. Ja tietysti hän oli sitten ostanut kuusi lippua, suurimman sallitun määrän. Muut matkustajat saivat kuullakseen että hän oli ostanut kolme näistä lipuista itselleen ja ystävilleen ja kolme hän sitten ajatteli laittaa myyntiin. "Mutta niistä mä sit velotan 20 € ylimääräistä kun mä sain jonottaa niin pitkään.."
Hienoa bisnesajattelua. Hän jonottaa vapaaehtoisesti, kysymättä keltään haluavatko he lippuja vai ei, ja odottaa sitten, että joku maksaa hänelle 20 € ylimääräistä. Lasketaanpa.. 20 € x3 tekee 60 € ylimääräistä hänelle. Eikös tämä lipuilla bisneksen tekeminen ollut kiellettyä? Ja mikä helvetin pakko toisaalta kenenkään on maksaa hänelle? Toivon hartaasti ja vahingoniloisesti, että nämä liput jäisivät myymättä häneltä kokonaan.. Vaikka tyhmyyshän ei tässä maassa lisäänny, joku idiootti haluaa maksaa itsensä kipeäksi..
Paluumatkalla minua ilahdutti nuori mies ja hänen ystävänsä. Nuorempi painos valitti sitä että hänen pitäisi päästä jonnekin maakuntaan ja kun sinne pitäisi mennä ihan kahdella linja-autolla, välillä vaihtaen.. Menee niin hankalaksi.. Ei tiedä viitsiikö lähteä. Voisiko toinen palauttaa auton että hän pääsisi ovelta ovelle vaivattomasti? Kun tuo julkisten käyttö on nyt niiiin vaivalloista.. Ihan joutuisi aikatauluja katsomaan ja elämään tavallisen kuolevaisen tavoin..
Voi-voi, kyllä se on ikävää asettua köyhälistön elämäntavoille.. Pullamössöpoikaa koettelevat vielä kovat ajat jos lama painaa päälle..
En nyt tässä yhteydessä jaksa enää alkaa tilittämään päivän uutisannin herättämiä tuntemuksia ja ajatuksia, antaa olla.
Mitään uutta siinä koko rumbassa ei ollut sinänsä, sivuoireet ovat koko ajan lievittyneet ja eläneet. Tällä kertaa oli hieman enemmän särkyjä, kämmenluut ja säärien alaosien luut vihloivat kiitettävästi.
Ja sen perinteisen sunnuntaipahoinvoinnin syykin loppuviimein selvisi. Kyse on mitä ilmeisimmin raadollisesti siitä, että rööri ei vedä. Eli suomeksi sanottuna ummella ollaan. Ja minä kun olen kiskonut pahoinvointilääkkeitä ja Imodiumia ja.. Onhan se hyvä, että edes tässä vaiheessa, kun on jo 5/6 hoidoista ohi, löytää syy karmealle joka hoidonjälkeisen sunnuntain pahoinvoinnille.
Väsymystä on riittänyt, samoin keskittymisvaikeuksia. Tai suunnitelmia on kovasti ollut suuntaan jos toiseenkin, mutta niiden toteuttaminen on sitten jäänyt ja jäänyt ja lopulta unohtunut.
Ja kun kirjoittaminen on niitä taiteenlajeja ainakin allekirjoittaneella, että jos idea on, mutta fiilis puuttuu, siitä tulee väkisin puurtamista. Ja tätänykyä en edes yritä väkisin alkaa vääntää asiaa joka selkeästi on vapaaehtoista.
Kyllä tämäkin tästä aina ajoittain potkii itsensä käyntiin ja silloin kannattaa käyttää toki tilaisuutta hyväkseen.
Nyt alkaa siis jo olo kaiken kaikkiaan muistuttaa taas ihmistä. Tällä kertaa vain kesti kotvan pitempään, kun olin tavanomaista väsyneempi ja sen seurauksena jostain syystä tuli maattua enemmän ja huonommassa asennoissa jonka jälkeen jäi niska-hartiaseutuun sellainen jännitys ja miltei hermoviaksi luokittelemani tunne, että sen tasaantumiseen meni melkein kulunut viikko. Ei sinänsä mikään ihme, jos keskellä yötä huomaa maatessaan, kuinka niskan ja hartioiden lihakset ovat umpijuntturassa ja jännittyneet. Veri ei kiertänyt siis mihinkään suuntaan.
Kaikkea riemua sitä pitää ihmisellä ollakin.
En nyt näköjään tämän kummoisempaa päivitystä saa aikaiseksi, mutta onpahan edes jotain..
Tuli oltua aika tehokkaasti uppokumossa pari päivää. Itse paha olo ei sinänsä kestänyt tällä kertaa kuin vuorokauden, mutta voimat se kyllä vei aika tehokkaasti. Sanovat lisäksi, että väsyneimmillään on hoidon jälkeisenä kymmenentenä päivänä. Nyt on siis menossa kahdeksas.
Kas kun minulla on tuo itsesuojeluvaisto hieman heikommalla pohjalla kun keskivertotallustajalla. Pitää päästää olo pahaksi ennen kuin älyää ottaa napin. Siis pahoinvointia estämään.
Ajattelin olla reipas toissapäivänä ja auttaa miestäni, kun hän on tehnyt taas KAIKEN. Tiskannut, siivonnut, laittanut ruokaa, käynyt töissä. Hoitanut minua, pessyt pyykkiä, huolehtinut ja häärännyt.
Tuli niin huono omatunto, että päätin yrittää minäkin edes vähän tehdä jotain huushollin hyväksi.
Oli tarkoitus tehdä klassinen makarooni-jauhelihalaatikko. Tosin pekonilla höystettynä. Ja minä laittamaan sitten sitä. Sain juuri mämmit pannulle kun tulikin yllättäen niin hirveä olo, että seuraavan puoli tuntia tärisin wc:ssä ja odotin kumpi tulee ennemmin, kalma vai parempi olo. Yritin ja sainkin pidettyä laatat sisälläni, vielä tämänkin kerran.
Olo oli siis sanoinkuvaamaton. Lievä ilmaus tosiaan olisi se vanha vitsi, että puolet ajasta pelkää, että kuolee ja toisen puolen, ettei kuolekaan.
En totisesti toivo kellekään tätä oloa.
Tästä postauksesta tuli jotain aivan muuta, kuin mitä alun perin ajattelin, mutta menköön.
Toisella kertaa sitten.
P.S. Olo alkaa olla inhimillinen jo, kuten huomaatte; pääsin jo koneelle ja päivitinkin. :|
.. ja toisella kotimaisella lisäys: two more to go! *varovaista tuuletusta*
Eli tulin juuri neljännestä Herceptin-Taxo -hoidosta.
Olin suuressa viisaudessani katsonut, että kun labrat olivat merkitty täksi aamuksi klo 8-9:ksi, vaikka niillä ei näytteen kannalta taaskaan ollut mitään miksi olisi pitänyt aamulla olla kokeissa, ja harmittelin jo sitä. Tippa-Iitahan sanoi viimeksi, että kannattaisi tulla vaikka klo 10 jälkeen kun ruuhka on hellittänyt. Ja ruuhkaa siellä totisesti oli: sain numeron 164 ja vilkaisu valotauluun kertoi, että oli menossa numero 132.. Että odottaa sai.. No se ei ollut ongelma, silmät kiinni, mukava asento ja jatkoin kesken jääneitä yöuniani. Tai siis torkuin koiranunta, toinen silmä piti silmällä valotaulua. Ja mukavasti meni vähän reilu puoli tuntia.
Sieltä päästyä älysin tirkistellä tarkemmin hoitoaikaa: jumaliste, se oli klo 12. Eli minä laukkasin helma hampaissa ja kieli vyön alla turhaa ehtiäkseni ajoissa labraan, kun siinä mennee tunti ennen kuin tulokset ovat osaston koneella. Ja sitten saan pyöriä itseni ympärillä melkein kolme tuntia.
Painelin siis osastolle ja ilmoittauduin akvaariossa. Sitten vietin laatuaikaa keskenäni taukohuoneessa katsellen amerikkalaista hapatusta eli elämäntapaohjelmaa. Näin sivumennen mainittuna totesin itsekseni, että amerikkalainen naisihanne on kyllä sairas. Tässä ihan käypäsen näköinen nainen raahattiin "muuttumisleikkiin" jossa todettiin että naisen hymy on muuten kaunis, mutta kellastunut ja ihan 0.25 mm toinen etuhammas toiseen verrattuna vino tai epätasainen. Joten ei kun valkaisemaan ja tasoittamaan. Ja kun klaviatuuri oli saatu ooteriin, käytiin ihon kimppuun, johon suunniteltiin viisi askelmainen ihonhoitosuunnitelma. Ja hiukset, harmaat värjättiin piiloon, meikit..
Hohhoijaa.. Eli amerikkalainen nainen ei saa näyttää ikäiseltään, luonnollisesti ja kauniisti vanhentuneelta ja elämää nähneeltä. Hänen pitää näyttää ikinuorelta ja muoviselta, luonnottomalta. Kaikkihan tietävät amerikkalaisten viehtymyksen runsaisiin hiuksiin, isoihin hinkkeihin ja tasaiseen valkeaan hymyyn. Älyllä ei niinkään väliä, sitä ei laskettane suosituksiin. Tyhjäpäätä on helpompaa muokata mieleisekseen..
Hirvittävä skenaario, joka on levinnyt Suomeenkin, teini-ikäisille. Ja sehän tarkoittaa sitä, että nuorille ja vanhoille silikonia rintaan ja botoxia poskeen ja vanhojen naisten naamanahkaa kohotetaan niin, että rintakarvoitusta alkaa näkyä ja jos pistää silmät kiinni, kuuluu alapäästä ääniefekti..
No, se siitä.. Palataan takaisin aiheeseen hoito ja minä.
Loput hoitokerrat on siis sovittu, samoin kontrolliajat ja labrat. Tällä kertaa kontrollikuvaus on Kirralla. Taidan käydä tämän hoitoputken aikana puolet kaupungin ja/tai HUSin sairaaloista läpi =)
Puhuttiin Leilan (omahoitaja) kanssa sivuoireista ja niihin suhtautumisesta, sekä sairaudesta ja hoidosta yleensä. Leila on kyllä pätevä hoitaja, mutta kyllä hän juoksee.. Ihme jos jotain ei välillä unohdu, kun hän sukkuloi huoneesta toiseen ja yrittää olla joka paikassa yhtä aikaa.
Ja kun tämä kaikki on käyty läpi, on pieni tauko, jonka aikana Syöpis konsultoi Säteitä ja sitten alkaa se rumba. Kun ne on taas käyty läpi, tulevat vielä kontrollit. Säteiden jälkeen kyllä suunnittelin jo laittavani, jos en pistettä, ainakin puolipisteen tälle kupletille. Eihän sitä koskaan tiedä mitä siellä elimistön uumenissa vielä piileskelee..
Hoitovasteeseen kuitenkin vahvasti nojautuen uskon, että eivät ne ainakaan uskalla nenäänsä näyttää hoitojen aikana. Se, mitä tapahtuu hoitojen ja kontrollien aikana, on taas asia erikseen, mutta melkein on metri rannasta, vähemmistökansalaisen kohta on kolme viikkoa ja vain osumat lasketaan.
Katoan nauttimaan olosta, niin kauan kuin sitä vielä riittää..
Taas on kymmenen päivää vierähtänyt ja aika päivittää tätäkin kälyistä blogia.
Viime viikon maanantaina kävin siis taas verikokeissa, ja seuraavana päivänä oli se Paljon Puhuttu Väliaikakontrolli, jossa tarkoituksena oli nähdä miten hoidot ovat pärähtäneet.
Edellisenä iltana lipitin uskollisesti aniksen makuista varjoainetta, jonka olin saanut mukaani edellisen hoitokäynnin yhteydessä. Se ei maistunut siis mitenkään pahalta, varsinkin kun blandasin sen varmuuden vuoksi puoleen litraan karpalomehua. Mielenkiintoinen kombinaatio..
Ohjeena oli, että litku olisi pikkuhiljaa parin tunnin aikana sippailtava, ei siis liian nopeasti. Ja se on kuulkaa yllättävän vaikeata ottaa huikka silloin, toinen tällöin, kun on tottunut siihen, että lasin/mukin/kupin on oltava tyhjä vartissa.
Aamulla sitten kuvauksiin, siellä lisää varjoainetta, tällä kertaa ilman aniksen makua ja veteen blandattuna. Ja sitten koneeseen. Tuttuun tapaan oli tälläkin kertaa vaikeuksia saada kanyyli sisälle jodipitoisen aineksen saamiseksi verenkiertoon, mutta onnistui se lopulta, vaikkakin hoitaja epäili josko riittävän hyvin. Lämpimän tunteen levitessä juuri kuten pitikin, totesimme tyytyväisenä operaation sen osuuden onnistuneen kaikesta huolimatta riittävästi.
Hoitaja oli sitä mieltä, että kuvat eivät olisi lausuttuja vielä torstaihin mennessä, joten päätin sitten varmistaa kyseisenä päivänä pitääkö minun tuleman paikalle lainkaan. Olin jo kaksi kertaa samalla viikolla käynyt Meikussa joten alkoi tuntua siltä, että en viitsisi enää kolmatta kertaa samaa matkaa tehdä jos ei olisi aivan pakko.
Torstaina sitten yritin soittaa osastolle ja toiselle osastolle ja sihteerille ja vaikka minne ja lopulta sain kuin sainkin kiinni osastolta sihteerin, joka kertoi minulle, että hän kysyy hoitajalta mikä on tilanne, ja tämä soittaa sitten minulle. Näin tapahtui ja hoitajan viesti oli selkeä: kuvat olivat vastoin olettamuksia jo lausutut ja lääkäri muutenkin halusi nähdä minut henkilökohtaisesti.
Apua! Sehän kuulostaa aina potilaan tai asiakkaan mielestä pahaenteiseltä, kun tietoja ei voida antaa puhelimitse vaan halutaan nähdä nassukkain. Lupasin siis tietenkin raahautua paikalle.
Päästyäni lääkärin vastaanotolle minua jo lievästi sanottuna jännitti ja miltei pelottikin. Mitä kuvissa oli näkynyt? Kohta saisin sen tietää.
Lääkäri oli nuori nainen ja todella ystävällinen. Hän selitti heti kättelyssä, että kuvissa kaikki oli ok, mutta hän halusi nähdä minut vain siksi, että puhelimitse ei saa samaa kuvaa kuin tapaamalla ja hän ei ollut minua aiemmin tavannut. Hyvää palvelua, sanoisin.
Sitten kuviin: tulokset olivat todella hyviä: ne kaksi metaria, jotka luimistelivat rintafileen alla, oli odotetusti saatu häviämään kuvista. Samoin keuhkojen välikarsinassa olleet runsaslukuiset löydökset (joista en muista puhutun eivätkä ne metarisuspekteja olleet koskaan olleetkaan) olivat ennallaan, joten lääkäri kommentoi, että siltäkin osin kaikki ok.
Lääkärimme sanoi myös, että sädehoito tulisi olemaan sitten viidesti viikossa, ja kesto olisi pari kuukautta (?) Tässä suhteessa saatan muistaa väärin keston, mutta sen muistan, että päivittäin oli tarkoitus sädehoitoa antaa joka tapauksessa. Sovimme siis lääkärin kanssa, että jatketaan samantein sairauslomaa suosiolla toukokuun alkuun. Edellinenkin sairausloma olisi loppunut liian aikaisin, koska viimeinen hoito annetaan helmikuun puolella ja saikku oli merkitty päättyväksi 31.1. että hyvä kun tuli sekin puheeksi.
Ja koska hoitovaste oli hyvä, suorastaan loistava, päädyttiin siihen, että jatketaan samalla hoitolinjalla loputkin kolme kertaa, eli jo tutuksi tulleet Herceptin + Taxo jatkossakin. CEF jäänee siis pois tästä hoidosta, enkä voi väittää olevani mitenkään pahoillani tilanteesta. Vaikka suurin osa hiuksista onkin varissut maailmalle, jos pystyn mitenkään välttymään CEF:n aiheuttamalta vielä todennäköisemmältä massiiviselta pahoinvoinnilta, pistän kyllä kiittimet ristiin ja siunaan yläkertaa tai mitä/ketä tahansa jos jollakulla taholla on hyppysensä tämän asiaintilan kanssa.
Sain lääkäriltä vielä muutamia ohjeistuksia olon kohentamiseksi ja sitten paarustamaan kotia kohti.
Bussin lähestyessä Kampin metroasemaa nousimme erään vanhemman rouvan kanssa ylös jäädäksemme bussista. Emme jostain syystä muistaneet pitää tangosta kiinni, joten kävi kuten arvata saattaa: bussinkuljettaja veti liinat kiinni syystä tahi kolmannesta ja minä olin turvallani, tai tarkemmin sanottuna kyljelläni bussin käytävällä ja rouva minun sääreni päällä sätkimässä kuin selälleen kaatunut kilpikonna. Eikä tehnyt hyvää jalalle, ei. Siinä sitten oli jonkin aikaa ähellystä ennen kuin rouva saatiin pungerrettua ylös että minäkin pääsin jaloilleni. No, luojan lykky että minä olin se alimmainen. Jos minä olisin rojahtanut rouvan päälle..
Pääsin siis jalkeille ja konkkasin ne muutamat metrit metroasemalle, portaat alas ja junaan. Kun lopulta olin kotona, tutkin varovasti polven kuntoa: ei mitään vakavampaa, koska kesti varata päälle ja muutenkaan ei aivan älyttömiä kipuja tuntunut olevan.
Vieläkin, tätä kirjoittaessa, polvi kyllä muistuttaa olemassaolostaan. Vääntöä se ei kestä yhtään ja muutenkaan ei se aivan ole käyttökelpoinen, joten liikkuminen on syytä rajoittaa minimiin, kunnes polvipoloinen on taas entisensä. Samoin tietysti kankku ja reisi saivat tällistä oman osansa, joten yleistä kipua on siis siellä sun täällä. Pieni mustelmakin koristaa jenkkakahvaa.
Tulipa sekin sitten kokeiltua. Onneksi tulossa ovat nämä pyhät, jolloin saa luvan perästä vetää relaa.
Eli tällä puheella katoan viettämään sitä paljon puhuttua ajankohtaisjuhlaa tavallani, viettäkää tekin itse kukin missä ja miten haluatte.
Me palaamma taas tälle kanavalle lähempänä vuodenvaihdetta uusin kuulumisin, toivottavasti.
EDIT: Kuvasta selvisi tai pikemminkin varmistui sekin, miksi kylkiluut olivat edellisen lankeamisen jäljiltä vielä(kin) kipeät: kolme kylkiluuta (3. - 5.) murtunut.. Ei ihme siis..
EDITEDIT: Aamukampa on tehty jo: seuraava hoito onkin viikon päästä jo, että meikätyttö aikoo kyllä ottaa joulusta kaiken irti ja mussutella herkkuja oikein niin kovasti että..
Jestas, onko siitä jo niin kauan? Melkein kuukausi kun viimeksi horisin tästä The Sairaudesta.. No on jo aikakin rasittaa teitä taas inhoilla yksityiskohdilla. No niin.
Juu. Sulkasadosta taisi olla viimeksi puhetta. Siihen sen verran päivitystä, että näyttäisi siltä, että hiusten variseminen olisi nyt palautunut samalle asteelle, kuin ns normaali ihmisen hiusten lähtö uusiutumisprosessissaan. Eli harjaan toki jää muutamia hiuksia, kuten aina ennenkin ennen syto-hoitoja, mutta ei sen enempää.. (Varovaista tuuletusta.. =) )
Sitten viimeaikaisiin tapahtumiin.
Tuli käytyä eilen 3. Herceptin-Taxo -tiputuksessa.
Sivuoireet toisesta tiputuksesta taisivat näin empiirisestä näkökulmasta katsoen jäädä osittain lievemmiksi, kuin ensimmäisen kerran jälkeen. Ehkä syynä se, että osasi odottaa mitä tuleman piti, ehkä siksi, että elimistökin oli jo sopeutunut jkv. En tuota tiedä, ja välikö sen? Pääasia, että oli parempi olo kuin viimeksi.
Maanantaina 1.12. kävin siis ensin labrassa, ja näin senkin ihmeen, että siellä oli miespuoleinen, vanhempi, viiksekäs näytteenottaja (tai sitten hän oli itäsaksalainen kuulantyöntäjätär..), mutta nii tai naa, oli muuten eräs parhaista näytteenottajista, joka on minun eteeni sattunut. Ei survonut, ei puhkonut suonia, ei vaihtanut neulaa. Pisti kevyesti, tuskin edes tunsin, ja se oli siinä.
Ja uskokaa, jos sanon, että jos käy pari kertaakin saman vkon aikana pahimmillaan näytteenotoissa ja tiputuksissa, osaa arvostaa, jos sattuu kohdalle edes hieman hellempikätinen (lue: ammattitaitoisempi) pistelijä. Pienestä ne on taas riemunsa revittävä, mutta hyvä, että niitäkin on. Riemuja, nimittäin.
Eilen sitten taas tiputus, joka sekin sujui varsin mainiosti. Hieman perinteistä heikotusta operaation päätteeksi, mutta ei niin, että se olisi tahtia haitannut.
Tänä aamunakin jätin tavanomaisuudesta poiketen Primperanin ottamatta, kun ei tuntunut siltä, että tarvetta olisi ollut. Miksi kiusata lääkkeillä itseään enempää, kuin mitä pakko on? Semminkin, kun Primperan kuuluu makuelämykseltään samaan kategoriaan, kuin tämä ah aina niin ihana Deksametason, eli kortisoni. Karmean makuinen ja vielä näitä kuivia tabletteja, jotka juuttuvat kielen takaosaan levittäen sieltä kitkerää makuaan pitkäksi aikaa. Ja niitä saa sitten nieleskellä puoli päivää tai survoa jollain pulloharjalla alas.
Viime yökin tuli kortisoneista huolimatta nukuttua sut käypäsesti, eli senkään puolesta ei ole valittamista.
Tämähän alkaa mennä huolestuttavaksi, jos ei enää valituksen aiheita löydä olostaan.
Jäämmä siis odottamaan kolmatta päivää ja siitä eteenpäin viikkoa, eiköhän silloin kuitenkin jotain irtoa.
Hiuksia varisee ihan kiitettävästi. Alan olla jo kahden vaiheilla; ajanko sen vtn siilin vai uskottelenko edelleen itselleni ettei mitään ongelmaa olekaan? En haluaisi fiksoitua tähän kuontaloon, edelleen riittää karvaa nupin peitoksi niin että tyhmä ei huomaa ja fiksu ei puhu mitään, mutta se periksi antaminen.
Ja kun kyse ei ole missään muussa asiassa periksi antamisesta kuin siinä, että nielen ylpeyteni, myönnän itselleni olevani tässäkin suhteessa tavallinen tapaus ja hyväksyn sen. Mutta kum mää olen pohojalaasia.. Meillä kun ei anneta periksi.. Ja sitä paitsi se Andy McCoyn malli ei sovi mulle.
Oletteko muuten nähneet Hulkon Anttia ilman huivia/hattua millon? Jos se onkin klani? Vrt U2:n ikuinen pipapää.. Onkohan Antti syntynyt se helvetin lierihattu päässään?
Tuli käytyä taas labrakokeissa, joissa suonta ei tahtonut taaskaan löytyä, mutta saivat kuin saivatkin lopulta tiristettyä näytteeseen tarvittavan määrän verta ilmoille. Parin turhan pistoksen jälkeen, tosin. Se ei taas ole mitään uutta.
Sitten palasin kotiin ja lähdin illansuussa takaisin Syöpikselle, jossa oli ilta-aika lääkärille. Asiallinen nuori naislääkäri otti minut sitten vastaan ja kävimme läpi tulokset ja jatkot.
Saatujen tapahtumatietojen perusteella toteamma seuraavaa. Valkkarit kävivät juuri niin alhaalla kuin oletettiinkin, tosin varmuutta todellisesta arvosta ei saatu. Syynä se, että siksi olisi pitänyt raahautua perjantaina labraan että valkkarit ovat alhaisimmillaan 10. pvn tienoilla tiputuksesta. Tätähän minä risapää en taas muistanut vaan venytin käyntiä maanantaille, jolloin oli jo 13. pv menossa ja valkkarit hyvää vauhtia nousussa. Hyvä minä.
No ei se mitään. Seuraavaa satsia pienennetään jkv ja kaikilla kuudella kerralla tulee sekä Taxo että Herceptin, CEF jää kokonaan pois tästä tarjoilusta. Ok.
Kävimme myös sivuoireet läpi yksi kerrallaan ja totesimme että ei mitään uutta auringon alla, mutta että yleensä ne lievenevät seuraavilla kerroilla. Tai sitten ei. Minä kun näytän olevan aina silloin tällöin tilastohirviö, joka ei noudata näitä todennäköisyyksien lakeja vaan teen mitä sattuu tai jotain muuta.
Lääkärimme tuntui olevan hieman hämmästynyt siitä että karvat ovat päässä vielä. Tosin ei se ole vielä kirkossa kuulutettu sekään, etteivätkö ne vielä tästä varisisi, mutta ainakin toistaiseksi ovat vielä päässä pysyneet. Ennen pesua harjatessani niitä lähti kyllä ihan kiitettävä määrä, mutta on niitä vielä päässäkin ihan kiitettävä määrä. Paino sanalla vielä. Joten ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ne hiukset.
Ne kaksi riivattua metaria, jotka piileskelevät siellä fileen alla, saavat todennäköisesti melkoista kyytiä hoitojen myötä, mutta tämän lääkärin kommentti oli, että kokonaan niitä ei saada pois, tai siis että ne uusiutuvat mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Mutta että lääkitys on sitä varten. Ja jos tämä lääke lakkaisi toimimasta tai ei edes alkaisi toimimaan, on sitten toisia valmisteita, joilla kokeilla.
Kontrollit tulevat olemaan sitten jatkossa 3 kk välein. Ja jos oikein ymmärsin, loppuiän. No sehän ei minua sinänsä haittaa, TT-kuva on se vähiten ahistava, eli se viimeisin, jossa kävin Lastensairaalassa. Eli ei se ahi-kelkka jossa ensin pelästytin itseni. Se on positiivista, se. Joten, vaikka joutuisinkin ravaamaan joka 3. kk kontrollissa, sehän on vain omaksi parhaaksi ja sen vuoksi, että mahdollisimman ajoissa nähtäisiin mitä nämä pikku riiviöt suunnittelevat.
On se kuitenkin hyvä, että meillä on tämä julkinen terveydenhoitojärjestelmä näinkin hyvä.
Makuaisti on palautunut ns dieettimakuaistiksi, tiedättehän, kaikki maistuu miltei normaalilta - dieettiruoalta. Eli vähärasvaiselta, - suolaiselta, - sokeriselta. Pienellä kitkeryydellä lisämaustettuna. Mutta verrattuna siihen missä oltiin vielä viikko sitten, ollaan jo miltei kuivilla. En valita, en valita.
No, pakki tietysti vielä sekaisin ajoittain ja varsinkin, kun tuli innostuttua liikaa makuaistin elvyttyä. Tuli keiteltyä iso kattilallinen pastaa ja sen kanssa jumalaista bolognesekastiketta jota tuli sitten pisteltyä enemmän ja vähemmän. Sen jälkeen sitten tuli istuttua enemmän ja vähemmän myös tiedätte kyllä missä.
Mutta siitäkin selvittiin.
Tänään kävin ensimmäistä kertaa viikkoon haistelemassa ulkoilmaa. Kävin hoitelemassa firman asioita kauppahelvetissä, samalla vein B-todistuksen, jota olin jo kotvan stressannut. Tai olin vievinäni. Tohtori kun sanoi minulle tiukasti että minun asiani olisi se viedä Kelaan. No, minä jonotan puoli tuntia saadakseni kuulla, että lääkäri oli laittanut sähköisenä B-todistuksen menemään Kelaan jo aikapäiviä sitten. Kiva kiva. Eihän minulla olisi ollutkaan muuta tekemistä kuin seurata puoli tuntia vähemmistökansalaisten edesottamuksia.
Kävin kupattavana terveysaseman labrassa. Sanoivat, että vastaukset ovat valmiina 6. pvn lääkärivastaanottoa silmällä pitäen. Hienoa. Nähdään sitten, mitä sytot ovat tehneet veriarvoille, jos mitään.
Kävin vielä heittämässä turhan reissun kirjastossa, sitä mitä olin hakemassa, ei juuri sillä hetkellä ollut, mutta välikö sen. Ehtii sitä myöhemminkin.
Siinä sitä olikin puuhaa ottaen huomioon olotilan ja jaksamisen.
Ei mitään ihmeellistä tällä kertaa, mutta odotellaan torstaita.
Se peljätyin sivuoire, jota kavahdin, eli että voisin niin pahoin, ettei sisällä pysyisi kuin Rapalan uistin, ei toteutunut.
Siinä hyvät uutiset.
Sen sijaan sain kyseenalaisen kunnian nauttia ilmeisesti muista sivuoireista kaikilla herkuilla.
Mistä lähdetään?
Vilunväristykset ja flunssainen olo. Kyllä. Viikon tärisyttää ja paleltaa niin että hyvä kun sängyssä pysyy.
Pitkien luiden särky. No, jos tarkkoja ollaan, niitä ei varsin särkenyt, mutta lonkkia, nilkkoja ja kämmenen luita eritoten. Great. Ei kun siis särkylääkettä nassuun.
Väsymys. Kyllä. Väsytti niin, että olisin voinut kömpiä talviunille suoraan.
Unettomuus. Kyllä. Kortisonit saavat aikaan sen, että yökaudet makaat (tai olet makaamatta) sängyssä unta teetellen.
Närästys. Kyllä. Kun happamia pitäisi syödä säästyäkseen sammakselta tai hiivalta. Ja arvatkaapa mitä happamat tekevät närästykselle. Aivan. Alkaa olla hapan muukin kuin syötävät.
Diarrhea, kuten hienosti sanotaan. Suomennettuna: vatta sekasin ku varpusparvi. Eli paska haisee ja balalaikka soi. Lähetys Moskovasta voi alkaa. Istut yökaudet wc:ssä pilkkien ja heti kun erehdyt painumaan korvallesi siinä hurskaassa uskomuksessa että saisit ummistaa silmäsi edes kotvaseksi, saat äkkilähdön.
Suun kuivuminen. Kyllä. Aamulla (sen vartin jälkeen, mitä olet saanut nukkua) heräät ja suu on kuiva kuin Saharan autiomaa ja kieli siinä beduiinin sinne unohtama sandaali. Jääpalojen imeskely auttaa - hetkeksi. Mutta paha se on nukkua jäätä suussa. Sitähän se vanha kansakin sanoi, että kaikkeen muuhun tottuu, paitsi pitämään jääpuikkoa persiissään. Juuri kun totut, se sulaa pois. Voisin lisätä tuohon pari kommenttia mutta antaa olla.
Eläkeläisakne. Kyllä. Heräsin eräänä aamuna ja decoltè ja kaula oli lievästi liioitellen kuvailtuna kuin lautasellinen marjapuuroa. Ei siis sitä Guatemalan verta, jota mm. Sammy Babitzin niin eräässä haastattelussaan ylenkatsoi. Meheviä märkäpäitä siellä sun täällä. Ihanaa. No, se ei oikeasti ollut se pahin sivuoireista. Märkäpäät kun olivat suht kivuttomia eivätkä onneksi olleet nassussa. Eikä oikeastaan sekään olisi ollut mikään katastrofi, kun en tässä ole sosiaalista elämää ja outdoor aktiviteetteja harrastanut kuin juuri ja juuri sen mikä on ollut pakko. Ja se ei todellakaan ole paljon. Minä nimittäin kehtaan kieltäytyä kutsuista ja muista mankumisista ja omaehtoisesti en naamaani ulos tällä ololla pistä.
No. Kaikkiin näihin yllä kuvattuihin on sentään olemassa jonkinlainen lääkitys. Imodiumia, Stadaa, Somacia, Betadinea, Bafucinia, Panadolia.. Just name it.
Mutta viimeisimpänä, vaikka ei herra paratkoon vähäisimpänä se, mihin otsakkeeni tällä kertaa vihjaa.
Makuaisti meni kertaheitolla. Tai meni ja meni. Empiiristen tutkimusten valossa olen huomannut seuraavaa:
- Perunanlastut maistuvat yllättäen suht normaaleilta. Great!
- Banaani maistuu banaaniesanssilta. Menettelee.
- Kaikki missä sokeria vähänkään normimäärä, maistuu sille, kuin sitä sokeria ei olisi pätkääkään. Eli kuvitelkaapa huviksenne mille maistuu esim. Jaffa/Fanta, jossa ei sitten ole sokeria. Kitkerältä, väljähtyneeltä, pahalta.
Tai kahvi. No se nyt maistuu muutenkin joko saippualta, homeelta tai muulta ihmisen normiruokavalioon liittyvältä elintarvikkeelta.
Tänään on 1. hoidosta kulunut yhdeksän päivää. Niistä noin seitsemän on mennyt enemmän tai vähemmän ilman makuaistia. Alan ymmärtää miksi syöpää sairastavat ovat niin julmetun laihoja että anorektikkokin kateellisena vihertäisi.
Oletteko koittaneet syödä jotain kun flunssa on vienyt makuaistin ja sitä myöten näläntunteen? Ja kun sitä jatkuu esim. n. vkon ajan. Viikossa ei nyt ehdi kyllä juuri laihtua, mutta jos tätä jatkuisi kuukausia, voisi jo alkaa näkyä meikäläisenkin siluetissa kummia muutoksia.
Oikeasti tarkoitan sitä, että kun mikään ei maistu juur millekään, menee yllättäen motivaatio koko toimintaan. Väkisin survoo luukusta sisään jotain mikä nyt suurinpiirtein näyttäisi alas menevän ja joka olisi muutenkin niin mautonta, että aivan sama onko makuaisti mennyt eli ei. Ja yllättäen näläntunteeseen makuaisti on ainakin minulla yhteydessä siten, että söi mitä hyvänsä tai oli syömättä, nälkä ei lähde eikä tule. On vain epämääräinen etova olo vatsassa, ja ainoastaan se, että olen elämäni varrella oppinut sen, että syön kun on nälkä, syön vaikka ei ole nälkä, syön kun tekee mieli, syön kun ei tee mieli, syön ilooni, suruuni, ahdistukseeni, turhautumiseeni, pelkooni, tekemisen puutteeseeni ja sijaistoimintona, estää minua laihtumasta. Säännöllisen epäsäännöllisesti nakerran tai lusikoin jotain tauluuni ja ravinnonsaanti on taattu. Ja koska minulla on niin epäkristillinen tapa suhtautua ruokaan, on aivan sama syönkö lempiruokiani vai jotain aivan uusia "makunautintoja" kun kaikki on sitä samaa huttua. En taatusti mielleyhdistä herkkuruokiani tähän oloon. Hmm.. Vaikuttaa siltä, että olen ollut kaukaa viisas. Läheltä hyvännäköinen taas..
Mitäs jos unohdettais koko juttu ja menen valmistamaan itselleni kupposen teetä, jos se vaikka maistuisi muulle kuin tiskivedelle. Pidetään peukkuja.
Silkkaa laiskuutta, taas kerran, etten ole päivittänyt tätäkään blogia.
Olossa ei siis ole mitään vikaa ollut, jaksamisessa tai muuten.
Aiemmasta infotuksesta poiketen hoidon aloitus viivästyi vkolla, piti tarkistaa eräs arvo ja kun se oli ok, palattiin normihoitoon, mutta vain vkolla viivästettynä siis. Elikkäs:
Eilen oli ensimmäinen Herceptin + Taxo -tiputus, ensi H ja välissä tunnin tauko ja sitten T. Olin varautunut pahimpaan ja mitä tapahtui? Ei niin mitään. Sivuoireista ei ollut tietoakaan. Ei pahoinvointia, ei päänsärkyä jääpipan kanssa, ei lihaskipuja, ei väsymystä. No, ne saattavat tulla sitten parin pvn kuluttua, kun esilääkitys lopetetaan eli kortisoni + vatsansuoja.
Jäämmä odottamaan kaikkeen varautuen, mutta so far, so good, sano.. =)
1.10. oli käynti HYKSin Syöpätautien pkl:lla. Siellä ensin lääkärin kanssa ja sitten hoitajan kanssa kävimme läpi missä mentiin, mennään nyt ja tullaan menemään tulevaisuudessa. Eli:
3.10. luuston gammakuvaus, laboratoriokokeet.
7.10. sydämen gammakuvaus
13.10. vartalon TT-kuvaus
14.10. lääkärin soittoaika
16.10. alkavat sitten vihdoin hoidot. Ensin Taxotereä x3, kolmen vkon välein annettuna ja samaan aikaan Herceptiniä x9, vkon välein. Sítten CEF:t samoin x3, kolmen vkon välein annettuna. Tämän jälkeen, jos olen päässyt toiseen tutkimusryhmään, saan vielä Herceptiniä hemmetin monta vkoa. Tai sitten en.
No. 3.10. kävin siis luustokuvauksessa. Aika oli klo 8:45 minun lapussani, mutta puhelin soi vähän vaille 8 ja kysyttiin miksen ole paikalla kuvattavana. Sanoin että siksi, kun minun lapussani oli toinen aika.
Sain pistoksen radioaktiivista isotooppia laskimoon pienen annoksen ja sitten minut patistettiin kahville. Kävin kahvilla, sen jälkeen labrakokeissa ja vielä kävin palauttamassa tutkimukseen suostumus lomakkeen hoitajalleni. Palasin takaisin luuston kuvaukseen. Katsoin että hienoa, kuvauslaite on mallia donitsi, eli en saa mitään ahistuskohtausta. Ehdin jo huokaista helpotuksesta. Mummu siis kelkkaan ja käsky kävi, että paikallaan ja hiljaa on maattava kuvauksen ajan. Minä suljin onnellisena silmäni ja ajattelin, että hienoa, voin ottaa vaikka tirsat. Kunnes yhtäkkiä joku pimensi taivaan.
Hoitsu ei ollut muistanut informoida siitä, että nassun eteen, n. 5 cm päähän lasketaan kuvauslevy johon on piirretty risti kohdistamista varten, ilmeisesti. Paniikki! Mietin ryöminkö pois sieltä vai huudanko apua. Tuijotin silmät kierossa sitä rastia siinä melkein nenässä kiinni ja vedin syvään henkeä. Yritin rauhoittua ja hoin itselleni: "Kyllä tämä tästä, ei tämä ole vaarallista, hoitaja on huutomatkan päässä, kyllä minä selviän, tämä on vain tutkimus.." Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen (todellisuudessa muutamia minuutteja) kelkka nytkähti liikkeelle ja alkoi milli kerrallaan liikkua pois tämän levyn alta. Siinä vaiheessa olin ylpeä itsestäni, että hillitsin kuitenkin itseni ja selvisin. Makailin siinä sitten säädetyn ajan ja kun kuvaus oli ohi, painelin ulos.
Seuraava etappi oli Syöpäjärjestöjen pkl, josta hain maksusitoumuksella rintaproteesin. Silikonin, siis. Siellä oli pirteä ja hyväntuulinen hoitaja, jonka kanssa veivasimme niitä lättyjä ja yritimme päättää mikä niistä olisi sopivin. "Hei kato nyt tätä, eiks tää ole vähän litteä tästä kohtaa?""Mites tää malli, olisko tää parempi?""Musta se edellinen oli kyllä jotenkin luonnollisemman näköinen..""Kokeiles tätä vielä, jos tää sopis vielä paremmin..", ja lopulta poistuin putiikista onnellisena irtotissin (tai oikeastaan kahden, sain uimaproteesinkin!) omistajana. Kyllä nyt kelpasi.
Kun siinä katselin itseäni peilistä, välillä tuntui, ettei mitään olisi koskaan operoitukaan. Nykyaikana osataan tehdä todella luonnollisen näköisiä, tuntuisia ja painoisia proteeseja.
Hieno homma.
Nyt sitten orientoidutaan siihen seuraavaan kokeeseen ja sitten seuraavaan ja..
Heitän tämän nyt ilmoille (voi olla että joku toinenkin on pohtinut asiaa) kun itse törmäsin siihen tuossa eilen pohtiessani.
Tulin nimittäin itse siihen tulokseen, että rinnanpoisto ei vaikuta minun naiseuteeni, koska en ole koskaan pitänyt itseäni kovin naisellisena ja toisaalta naiseus on mielestäni jossain muualla kuin ulokkeissa tai mitoissa.
Myöskään minun identiteettiäni rinnanpoisto ei hetkauta suuntaan eikä toiseen. Jos minun persoonani on yhdestä roikkutissistä kiinni.. herravarjele!!
Mutta minkä tajuaminen minut pysäytti, oli perusturvallisuus. Olin tietysti kuvitellut että ei minulle näin voi käydä. Tai pikemminkin en ollut edes ajatellut koko syöpää. Se oli vain sana muiden joukossa. Katselin mainoksia, kampanjoita, luin uutisia. Eikä mikään liikahtanut sisälläni. PAM! Yhtäkkiä se onkin minulla, minun elämässäni, minun kehossani. Asiahan muutti luonnettaan kertaheitolla. Minun perusturvallisuuteeni oli kajottu! Tuotevastuulaki ei koske elämää eikä pilalle mennyttä rintaa. Eikä ennen kaikkea perusturvallisuuden särkymistä tuhansiksi pirstaleiksi todellisuuden raskaan saappaan alla.
Symmetria. Perfektionistina tietysti haluaisin että olisi kaksi rintaa. Kuulostaa naurettavalta, mutta jollain tavalla surettaa ajatus aikanaan joutua hautaan vain yksirintaisena. En tiedä pystyttekö seuraamaan minun ajatuksenjuoksuani ja tunne-elämääni, kun välillä tuntuu etten itsekään pysy perässä, mutta joku siinä ajatuksessa on surullista.
Kuolevaisuus. Kaikkihan me kuolemme joskus. Silti, uskallan veikata, että moni meistä ajattelee kyllä kuolemaa, suree sitä etukäteenkin (sekä omaansa että lähimmäistensä), mutta silti se on niin abstrakti asia ettei sitä pysty tajuamaan, ja silti se on niin kaukainen ja vieras.
Syövän rysähtäminen tajuntaan ja elämään saa tajuamaan oman kuolevaisuutensa, oman haavoittuvuutensa. Kuinka pienestä kaikki on kiinni. Kuinka tässä voi käydä. Kuinka jokainen päivä on kuitenkin, tahdoimme tai emme, lähempänä sitä perälautaa.
En halua olla masentava, en halua maalata piruja seinälle levein siveltimenvedoin, en halua ajatella kuolemaa. En halua!! En ala!! En rupea!!
Elikkäs jälkitarkastus tehtiin tuossa 11. päivä. Haava parantunut hyvin, nestettä punktoitiin kyljestä 550 ml ja rintalastan päältä n. 300 ml että ilmankos oli ollut vähän pinkeä olo. Leikatun puolen käsi vaan on pirun kipeä, sitä ei kärsis juur venytellä, kun tuntuu että siellä joku kinnaa. Ja kuitenkin pitäisi sitäkin kiusata päivittäin, tai useammankin kerran päivässä, ettei pääsisi imutiehyet - tai mitä hittoja ne nyt olivatkaan - jäpettymään. Totesin että suihkun jälkeen on poutasää tai ainakin iho ja kudokset sen verran hyvin pehminneitä ja lämminneitä, että kelpaa vanuttaa. Ja taas pitäisi käydä punktiossa..
Nyt tässä odotellaan jatkoja. Lähete on pistetty vetämään syöpäpoliklinikalle, jonne pitäisi käsky tai kutsu käydä parin, kolmen viikon sisään. Samaan syssyyn voisi käydä katselemassa sitä taskutissiä, jonka saa maksusitoumuksella. Huomattavasti mukavampihan tuo olisi käyttää kuin ensiavuksi saatu puuvillainen, joka seilaa milloin milläkin korkeudella, mutta yleensä ei vahingossakaan samalla, missä sen luomukollegan paikka olisi.
Täytyy sanoa, että odotan todella mielenkiinnolla, mitä tulevat hoidot pitävät sisällään ja mitä niistä seuraa. Kollegojen kokemuksia ahkerasti lukemalla olen päässyt suunnilleen käsitykseen, mitä odottaman pitää, tietenkin yksilöllisin vivahtein. Mutta varmasti yhteisiäkin sivuoireita jne löytyy, joten syytä ottaa vakavissaan konkareiden ohjeet valmistautumisen suhteen.
Se kyllä kirpaisi, täytyy myöntää, että jouduimme perumaan vuoden vaihteeseen suunnitellun Pariisin-matkan. Juttu on nimittäin niin, että joka taho, keneltä asiaa kysyin, suositteli että ei matkustusta syto-hoitojen aikana. Net kun vievät valkosolut niin alas että infektioriski on suuri. Toisekseen jos sytot aikaansaavat pahoinvointia, ei siinä ole mitään järkeä matkustaa voimaan pahoin toiselle puolen Eurooppaa, kun saman voi tehdä kotonakin. Ja jos tulee jotain komplikaatioita, mieluummin ihan kotikaupungin sairaalassa niitä sitten hoidattaisin. Väsymyskin kuulemma, varsinkin valkosolujen vähenemisen myötä, on melkoinen. Eli summa summarum sain lopulta puhuttua itselleni järkeä, otin lusikan kauniiseen käteen, enkä lähde urheilemaan henkeni tai terveyteni uhalla. Tarkoitus kuitenkin olisi nauttia matkasta? Masokistit ovat sitten luku sinänsä.
Lohdutan itseäni sillä, että meikäkin täyttää pyöreitä ensi vuonna, joten ehkä se Pariisi olisi kesällä kuitenkin kauniimpi paikka. Vaikkakin turisteja tietysti hiton paljon enemmän, mutta..
Tässä siis tämän hetken kuulumiset. Pysykää kanavalla..
Menin siis keskiviikkona viimeisiin kuviin/kokeisiin, ynnä kuulemaan viimeisimmät ohjeet. Torstaiaamuna sitten säädyttömään aikaan 6:45 piti olla paikalla valmiina silputtavaksi.
Torstaina sitten esilääkitys, ja ei kun leikkuriin. (En rasita teitä inhorealistisilla yksityiskohdilla, rapoan vain yleistä. Voitte huokaista helpotuksesta) Operaation jälkeen heräämöön, jonka jälkeen osastolle.
Olo ei kyllä ollut siitä parhaasta päästä, mutta siitäkin selvittiin. Jälkitarkastus on ensi vkolla. Silloin kuulee patologin vastaukset ja muutenkin tarkistetaan tilanne. Jatkot sitten syövillä, jossa taas käynti ensin polilla, jossa suunnitellaan hoito ja muut, sen jälkeen sytoissa käynti (jos eivät keksi mitään radikaalimpaa pääni tai hiusteni menoksi).
Vakavasti puhuttuna, kyllä sitä luopuu ehkä kuitenkin mieluummin turhamaisuudestaan ja hiuksistaan ynnä yhdestä rinnasta kuin ainoastaan.
Se tässä on mielenkiintoista tai outoa, että kun itse sairaus ei aiheuttanut oireita ja piti orientoitua että sisukaluissa kasvaa jotain mitä sinne ei kuulu, ja nyt operaation jälkeen on niin kipiä, niin kipiä, ja pitäisi orientoitua siihen että ei ole sitä syöpää ja että on terve? Omituista. Kerrassaan loogitonta. Terveenä voi huonommin kuin sairaana..
Tällaista tällä kertaa. Saigonia tuli lokakuun alkuun asti ja arvatkaa aionko levätä?
P.S. Arvatkaa herättikö hilpeyttä allekirjoittaneessa kun ymmärsi että kun olen horoskooppimerkiltäni rapu (= cancer) ja syöpää kutsutaan samalla nimellä, olen siis tuplarapu.. :)
Ajattelin tällä kertaa ilahduttaa lukijoitani kertomalla että minullapa on syöpä. Se perinteinen naisten sellainen. Repikää siitä.
Huomenna menen operaatioon ja sen jälkeen, haavan parannuttua loka-marraskuussa alkavat sytohoidot x6. Valmisteesta ei ole tässä vaiheessa mitään tietoa, mutta se selvinnee lähempänä ajankohtaa. Pitävät minua sairaalassa kaksi yötä, eli jo lauantaina olen omassa kotona (sikäli kun kaikki menee hyvin *kop-kop*)
Tänään kävin peruukkeja katsomassa, jo hyvissä ajoin, kun sytot kuulemma vievät hiukset. Kasvavat ne kuulemma uudelleen, karvat. Leikin ajatuksella että kertapieraisulla pistäisin lookin aivan uusiksi. Siinä sitä olisi työkavereilla nikottelemista kun sairausloman jälkeen palaan sorvin ääreen. Heillä kun niin helposti menevät pasmat sekaisin, ja annapa hullulle pilli, niin kyllä se viheltää..
Korjausleikkaukseenkin pääsen jonottamalla, parin vuoden päästä, sikäli kun haluan, siis. Monet eivät halua, koska se on jo vaativampi operaatio ja puhdasta kosmeettista korjailua. Ja koska silikoniproteesiin tottuu, ei välttämättä halua lähteä enää uudelleen leikeltäväksi. Well, we'll see..
Onhan irtosilikonilla muutamia kiistattomia etuja, mm. heittovälineenä varsin verraton, jos toisen kommentit alkavat kyrsiä. Tämä tietenkin kotioloissa, ettei käy ohrasesti. Proteesille, siis. ,D
Älkää kuvitelkokaan että te minusta pääsette, vielä mitä. Palaan takaisin aivan yhtä ärhäkkänä kuin ennenkin. Ei tämä sairaus nimittäin minua mihinkään muuta, jalostamisesta nyt puhumattakaan.
Arvomaailmaa se tietysti hieman tarkensi, mutta ei tuo täysin persiillään ole tähänkään asti ollut.
Eli jonkin aikaa saatan ihmetellä tilannetta keskenäni ja rapoan sitten taas kun on uutta kerrottavaa.
Käykää sisään oi ystävät kalliit. Ottakaa mukava asento ja viettäkää hetki vaatimattoman blogini äärellä. Luvassa elämää kaikilla mausteilla.. Ryppyotsaista pohdiskelua ja riemastuneita oivalluksia, homeerista naurua ja hiljaista myhäilyä, itkua ja hammasten kiristelyä.. Unohtamatta tietenkään matalamielistä jurnutusta ja (ei aina niin) vaimeaa sadattelua..
Ehdottoman hypoaktiivinen, niinpä viihdyn usein horisontaalisessa asennossa ihmettelemässä elämän pieniä asioita ja naurettavuuksia. Usein mun löytää myös näpyttämässä megapitkiä tekstareita ystäville tai kököttämässä tietokoneen ääreltä..
Jokku sanoo, notta mää olen pohojammaalta kotosin, mut emmää miälestäni ole mistään kotosin..
Valkosipulia ja suklaata, tosin erikseen nautittuina..
Vetelehtimistä ja maleksimista..
Viettää huonoa elämää hyvässä seurassa - tai päinvastoin..
Rakkaiden ystävien ja miksei tuntemattomienkin kanssa käytyjä, täysin loogittomia, huumorilla höystettyjä, tuntikausia kestäviä joka suuntaan rönsyileviä keskusteluja, käytiinpä ne sitten nassukkain, puhelistimen, tekstareiden tai vaikkapa smailin välityksellä..
Ihan vaan itselleni, että nyt on päästy sytoista eroon ja vointi ei kun paranee.. =)
